Sarjakuva – monilukutaidon pedagogiikan aarreaitta

Sarjakuvaa tarkastellaan artikkelissa monilukutaidon opettamisen aarreaittana. Se on ilmaisumuoto, joka tarjoaa lapsille ja nuorille elämyksellisiä lukukokemuksia sekä motivoivia mahdollisuuksia kehittää monimuotoisten tekstien tulkitsemisen ja tuottamisen taitoja. Sarjakuva antaa myös välineitä yhteiskunnallisen osallisuuden ja yhdenvertaisuuden edistämiseen.

Julkaistu: 15.helmikuuta 2023 | Kirjoittanut: Minna Sääskilahti

Sarjakuvailmaisun monet moodit 

Kuten POPS 2014 linjaa, monilukutaidon opettamisen lähtökohtana on laaja tekstikäsitys, jossa ”[t]eksteillä tarkoitetaan sanallisten, kuvallisten, auditiivisten, numeeristen ja kinesteettisten symbolijärjestelmien sekä näiden yhdistelmien avulla ilmaistua tietoa”. Opetussuunnitelma siis edellyttää, että opetuksessa käytetään, tulkitaan ja tuotetaan multimodaalisia tekstejä, joissa merkityksiä välitetään monenlaisilla moodeilla (esimerkiksi kirjoitus, puhe, ääni, eleet, ilmeet, numerot ja symbolit). Sarjakuvailmaisussa multimodaalisuus on keskeinen lähtökohta, joten se sopii erinomaisesti monilukutaidon opettamiseen. 

Visuaalisuus lienee sarjakuvan tunnusomaisimpia piirteitä, ja sen avulla sarjakuvassa toki kuvataan henkilöiden ulkonäön ja tapahtumapaikkojen lisäksi muun muassa nonverbaalista viestintää sekä henkilöiden tunne- ja olotiloja hyvinkin hienojakoisesti. Kuvakokojen ja -kulmien, värien sekä kuvallisen ilmaisun realistisuuden vaihtelu tuovat sarjakuvan visuaaliseen symbolijärjestelmään useita tasoja.  

Kirjoitettu teksti ei ole sarjakuvailmaisussa samalla tavalla välttämätön symbolijärjestelmä kuin kuva, sillä sarjakuvan kerronta voi soljua eteenpäin sujuvasti hyvin vähäisen tekstin avulla tai ilman tekstiäkin. Tavallista kuitenkin on, että sanallinen symbolijärjestelmä on sarjakuvassa läsnä monin tavoin puhe- ja ajatuskuplissa, kertojan laatikoissa sekä onomatopoeettisissa tehostesanoissa. Ylipäätään kuvan ja tekstin suhde sarjakuvassa on tärkeä ja monimuotoinen (McCloud 1994, 138—161; Herkman 1998, 58—61), ja usein esimerkiksi onomatopoeettisten tehostesanojen graafinen ulkoasu muistuttaa kuvaa (Herkman 1998, 50). Koska tekstin ulkoasu voi vaihdella sarjakuvassa lukemattomilla tavoilla, lukija tietää, että sarjakuvan tekstin visuaalinen vaihtelu tuo ilmaisuun monenlaisia lisämerkityksiä. 

Auditiivisen ja kinesteettisen symbolijärjestelmän sarjakuvaan tuovat onomatopoeettiset tehostesanat sekä semiotiikan perusmerkit eli ikonit, indeksit ja symbolit. Kun sarjakuvaruudun sahalaitaisessa äänikuplassa lukee bäng, pam tai vroom, lukija kuulee aseiden laukauksia, äänekkäitä pamahduksia tai moottoriajoneuvojen hurinaa. Vauhtiviivojen ja pölypilvien kaltaiset symbolit sekä Aku Ankalle piirretyt lukuisat jalkaparit ilmentävät liikettä. Kaukana näkyvän metsän siimeksestä kohoava savupilvi (indeksi) tulkitaan indeksaaliseksi merkiksi puiden lomassa loimuavasta nuotiosta. Näin pienikin sarjakuvien pariin päässyt lapsi on jo alkava semiotiikan perusteiden asiantuntija. 

Sarjakuvailmaisun anatomiaa tutkittaessa on kuitenkin tärkeää muistaa, että eri moodit ja symbolijärjestelmät kuljettavat tarinaa eteenpäin yhteistyössä. Kuvien, sanojen, indeksien ja symbolien muodostama kerronnallinen kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa (kuva 1). 

Sarjakuvista motivaatiota tekstien tuottamiseen 

Kuva 1. Sarjakuvailmaisun multimodaalisuus tarjoaa monelle lapselle ensimmäiset mahdollisuudet materiaalisten tekstien tuottamiseen. Ohessa on juuri lukemaan oppineen esikoululaisen piirtämä ja kirjoittama sarjakuva.

Kuva 1. Sarjakuvailmaisun multimodaalisuus tarjoaa monelle lapselle ensimmäiset mahdollisuudet materiaalisten tekstien tuottamiseen. Ohessa on juuri lukemaan oppineen esikoululaisen piirtämä ja kirjoittama sarjakuva.

Sarjakuva kertoo karusellihevosella ratsastavasta hiirestä. Toisessa ruudussa tapahtuu onnettomuus, sillä hiiri putoaa karusellista ja satuttaa itsensä. Hänet kuljetetaan hälytysäänet soiden ambulanssilla sairaalaan, ja viimeisessä ruudussa säikähtänyt hiiri lepää sairaalavuoteessa. Suuraakkosilla kirjoitettu teksti on sikäli yksinkertaista, että lapsi on käyttänyt vain kuutta kirjainta, mutta niukallakin kirjainvalikoimalla sarjakuvan sanalliseen ilmaisuun on saatu vaihtelevuutta: tunne- ja olotiloja ilmaisevia interjektioita (hei, ai ja hui) sekä onomatopoeettinen hälytysajoneuvon ääni (piipiipii).

Pikkusanat ovat kuitenkin tarinan sisällön kannalta merkityksellisiä. Ensimmäisen ruudun hei-huudahdus luo suhdetta päähenkilön ja lukijan välille. Ilman ai-huudahdusta toisen ruudun voisi tulkita kuvaavan, että hiiri on vain laskeutunut alas karusellista. Toki myös seuraavan ruudun ambulanssikyyti ohjaa lukijaa tulkitsemaan sarjakuvaa kertomuksena onnettomuudesta. Kolmannen ruudun onomatopoeettinen ääniefekti puolestaan voimistaa tulkintaa tilanteen vakavuudesta ja kiireellisyydestä; ambulanssihan ei toki aina kuljeta potilaita hälytyssireenit päällä. Viimeisen ruudun hui-huudahdus kuvastanee hiiren säikähtänyttä tunnetilaa.

Sarjakuvan piirtänyt lapsi olisi toki pystynyt tuottamaan vastaavan kertomuksen suullisesti. Koska hänen kirjoitustaitonsa riitti vasta lyhyiden sanojen kirjoittamiseen, hän ei olisi kyennyt laatimaan näin pitkää kertomusta kirjallisesti. Sarjakuvan ilmaisukeinojen joustavuus ja multimodaalisuus tarjosivat pienelle esikoululaiselle mahdollisuuden tarinankerrontaan. Tämä kuitenkin edellytti sitä, että lapsi oli jo oppinut paljon sarjakuvan esitystavoista kuuntelemalla sarjakuvia ääneen luettuna sekä katselemalla ja leikkilukemalla niitä. Sarjakuvan ilmaisukeinojen oppiminen oli tapahtunut pääasiassa informaalissa kasvatusympäristössä, ja esimerkki osoittaakin, miten monilukutaitoa opitaan myös informaalisti. Kun sarjakuvailmaisun keinoja käsitellään koulun formaalissa opetuksessa, oppilaalle tehdään samalla näkyväksi, kuinka paljon hän on oppinut jo omaehtoisesti sarjakuvia lukemalla.

Sarjakuvalla on siis runsaasti potentiaalia jo varhaiskasvatusikäisten lasten monilukutaidon ja kerrontataitojen edistämisessä. Kokenut sarjakuvaopettaja Simo Koivunen (2008) on havainnut, että sarjakuvien tekeminen madaltaa kirjoittamisen kynnystä myös kouluikäisten parissa. Toisaalta Koivunen painottaa hyvän käsikirjoituksen merkitystä. Lyhytkin sarjakuva edellyttää kunnollisen käsikirjoituksen laatimista, ja mitä pitempi sarjakuva on tekeillä, sitä suurempi painoarvo on huolellisella suunnittelulla ja yksityiskohtaisen käsikirjoituksen laatimisella. Näin ollen sarjakuvien tekeminen edistää myös kirjallisia tekstintuottamisen taitoja. Koska sarjakuvan visuaalista ilmaisuakin on mahdollista hioa mitä pienimpiä yksityiskohtia myöten, sarjakuvien tekeminen tarjoaa kaikenikäisille koululaisille mielekkäitä mahdollisuuksia kehittää taitojaan tuottaa monimuotoisia tekstejä. Mainittakoon, että esimerkiksi Oulun sarjakuvakeskus tarjoaa sarjakuvakursseja ja -työpajoja aikuisillekin.

Lukuiloa sarjakuvista

Sarjakuvat on mielletty pitkään lapsille ja nuorille suunnatuksi ja helpohkoksi lukemistoksi, jonka avulla lukemiseen vastahakoisesti suhtautuvia lapsia ja nuoria on pyritty houkuttelemaan lukuharrastuksen pariin. Usein sarjakuvat, kuten Aku Ankka, on nostettu esiin myös tärkeänä motivoijana mekaanisen lukutaidon saavuttamiseen. Visuaalisuus toki tekee sarjakuvasta helposti lähestyttävän kerronnan muodon myös niille lapsille, jotka eivät ole vielä oppineet kirjain-äänne-vastaavuutta. Koska sarjakuvakerronnan keskeinen elementti, sarjallisuus, ilmenee eksplisiittisesti visuaalisessakin kerronnassa, jo pelkästään kuvien ja toisiaan seuraavien ruutujen pohjalta lapsi pystyy rakentamaan omiin tulkintoihinsa perustuvia johdonmukaisia tarinoita.

Toisaalta useiden moodien lomittuminen kerronnassa tekee sarjakuvasta tulkinnallisesti haastavaa luettavaa ja tarjoaa joka tapauksessa lukijalle monenlaisia mahdollisuuksia monilukutaidon kokonaisvaltaiseen kehittämiseen. Monen sarjakuvan visuaalinen toteutus on hiottu niin yksityiskohtaiseksi, että jo sarjakuva-albumin yhden aukeaman tarkkaan, kaikki moodit huomioivaan lukemiseen voi käyttää paljonkin aikaa. Siksi sarjakuvien lukemiseen kannattaa ohjata kaikkia lapsia ja nuoria – myös heitä, joille lukeminen ylipäätään on erittäin mieluisa harrastus.

Lapset löytävät helposti Aku Ankan kaltaiset klassikot sekä suosittuihin animaatiosarjoihin ja -elokuviin perustuvat sarjakuvat. Suomessa sekä kotimainen että käännetty lapsille ja nuorille suunnattu sarjakuvatarjonta on ilahduttavan monipuolista niin sisällöllisesti kuin ilmaisullisestikin. Nostan seuraavaksi esille viime vuosien tuoreesta sarjakuvatarjonnasta muutamia poimintoja, jotka soveltuvat varsinkin alakouluikäisille lukijoille. Lisää vinkkejä lapsille ja nuorille suunnatuista sarjakuvista on muun muassa Lastenkirjainstituutin ylläpitämässä Lukemo.fi-portaalissa.

Kalle Hakkolan ja Mari Ahokoivun Sanni & Joonas -sarja tarjoaa esi- ja alkuopetusikäisille lukukokemuksia, joissa lasten arki, leikin maailma ja mielikuvitus kietoutuvat yhteen lämminhenkisellä tavalla. Pauli Kallion ja Julianna Hyrrin Kalle-sarjakuvat kertovat alakouluikäisen, jalkapalloa ja sellonsoittoa harrastavan lapsen aktiivisesta elämästä. Vauhdikkaan huumorin ystäville voisi suositella esimerkiksi Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu – kovaa menoa kiskoilla -albumia sekä Dav Pilkeyn Koiramies-sarjaa. Salapoliisitarinoiden ahmijat voisivat ilahtua Mari Luoman Romeo & hirviöt -sarjasta, ja Lasse-Maijan etsivätoimiston seikkailuja on julkaistu sarjakuvamuodossakin. Julien Neelin Mimu – päiväkirjaelämää -sarja kuvaa sympaattisesti varhaismurrosikäisen Mimun ystävyyssuhteita, ihastumisia ja elämänfilosofisia pohdintoja. Di Gregorion ja Barbuccin visuaalisesti kaunis Sisarukset Grémillet -sarja tarjoaa aivan tuoretta luettavaa kolmen nuoren tytön hieman epätavallisestakin elämästä. Janne Kukkosen vauhdikasta ja jännittävää Voro-sarjaa kannattaa suositella ainakin fantasiakirjallisuuden ystäville.

Monialaista oppimista sarjakuvia tekemällä ja lukemalla

Useiden monilukutaitotutkijoiden tavoin Pirjo Kulju ja Reijo Kupiainen (2022) painottavat, että POPS:n monilukutaito ja laaja tekstikäsitys koskevat kaikkia oppiaineita ja jokaisessa oppiaineessa tulee kiinnittää huomiota sille ominaisiin kieli- ja tekstikäytänteisiin. He kiinnittävät huomiota myös tarpeeseen käsitellä opetuksessa oppilaiden omia tekstejä, kuten sarjakuvia, joiden kanssa oppilaat ovat tekemisissä koulun ulkopuolellakin. Sarjakuvan kohdalla näiden tavoitteiden toteuttaminen on hyvin realistista, sillä sarjakuva tarjoaa lukuisia tilaisuuksia oppiaineiden rajat ylittävään oppimiseen.

Mikäli sarjakuvaprojekteja toteutetaan ryhmätyönä, ne tarjoavat monenlaisia mahdollisuuksia oppilaiden taidot ja tarpeet huomioivaan eriyttämiseen. Jos esimerkiksi ympäristöoppia, äidinkieltä ja kirjallisuutta sekä kuvataidetta integroivassa projektissa laaditaan vaikkapa sarjakuvia yhteyttämisestä, oppilaille on tarjolla monenlaisia vaihtoehtoja osallistua yhteistyöhön. Osa oppilaista voi olla vastuussa tiedonhausta, osa tarinan ideoinnista ja käsikirjoituksen laatimisesta ja osa hahmojen ja visuaalisen ilmeen suunnittelusta sekä toteuttamisesta. (Koivunen 2008.) Tällaisessa projektissa sarjakuva on ennen kaikkea keino jäsentää ja oppia muita oppisisältöjä eikä niinkään itsessään oppimisen ja tulkinnan kohde.

Koska sarjakuva yhdistää sanallista ja visuaalista kerrontaa, äidinkieli ja kirjallisuus sekä kuvataide ovat väistämättä mukana jokaisessa sarjakuvaa soveltavassa oppimiskokonaisuudessa, mutta monialaisten oppimiskokonaisuuksien tiedollinen sisältö voidaan valita mistä tahansa oppiaineesta (Koivunen 2008). Esimerkiksi Joutsenlahti ja Kulju (2017) ovat soveltaneet sarjakuvaa kiinnostavalla tavalla matematiikan opettamisessa. He kuvaavat neljäsluokkalaisten kanssa toteutettua opetuskokeilua, jossa harjoiteltiin sanallisten tehtävien ratkaisemista sekä oman matemaattisen ajattelun kielentämistä. Tutkimus osoitti, että sarjakuvailmaisun monet moodit tukivat matemaattisen ajattelun esittämisessä ja edistivät myös matemaattisten käsitteiden oppimista.

Leif Packalénin kehitysyhteistyöhön luoma seinäsarjakuva on formaatti, jota on helppo käyttää myös koululaisten kanssa. Seinäsarjakuva on lyhyt, yleensä neljän ruudun mittainen kertomus. Seinäsarjakuvamenetelmällä voi toteuttaa lyhyitä tietoiskuja mistä tahansa aiheesta tai ottaa kantaa esimerkiksi yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Näin sarjakuvaa voi hyödyntää myös aktiiviseen kansalaisuuteen kasvattamisessa ja osallisuuden edistämisessä. Seinäsarjakuvan perusopas on saatavilla suomen ja englannin lisäksi yli kymmenellä kielellä, joten menetelmää on helppo hyödyntää monikielisissäkin ryhmissä esimerkiksi valmistavassa opetuksessa.

Oppia voi paitsi tekemällä sarjakuvia myös lukemalla niitä. Asterix nostetaan usein esimerkiksi fiktiivisestä sarjakuvasta, joka tarjoaa humorististen seikkailujen lisäksi myös paljon historiallista tietoa nuorillekin lukijoille. Historiallisia seikkailuja janoavalle varttuneemmalle lukijalle voisi suositella Hugo Prattin Corto Maltese -sarjaa, jonka päähenkilö, laivaton merikapteeni, seikkailee ympäri maailmaa 1900-luvun alkuvuosikymmenten konflikteissa ja katoaa Espanjan sisällissodassa. Filosofian, logiikan ja matematiikan historiasta kiinnostuneita kiehtonee Apostolos Doksiadisin käsikirjoittama Logicomix – nerouden ja hulluuden rajalla. Teos käsittelee filosofian, logiikan ja matematiikan historiaa kiinnostavasti päähenkilönsä Bertrand Russellin avulla, ja siinä pohditaan myös sodankäynnin problematiikkaa toisen maailmansodan kontekstissa.

Historiallisia ja yhteiskunnallisia aiheita on käsitelty runsaasti myös ei-fiktiivisissä, journalistisissa, dokumentaarisissa ja (oma)elämäkerrallisissa sarjakuvissa (Kauranen & Löytty 2020). Tunnetuimpia esimerkkejä lienee Art Spiegelmanin Maus – selviytyjän tarina. Teos perustuu Spiegelmanin vanhempien kokemuksiin toisen maailmansodan aikaisessa Euroopassa ja Auschwitzissa, ja se on epäilemättä vaikuttavimpia holokaustikuvauksia.

Sarjakuvat ja osallisuus

Kulju ja Kupiainen (2022) muistuttavat, että monilukutaidon teoriaa kehitelleen New London Groupin tavoitteena oli luoda ja edistää pedagogiikkaa, joka tarjoaa mahdollisuuksia myös alueellisesti, kulttuurisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti heikommassa asemassa oleville. Näin monilukutaito edistää yhdenvertaisia osallisuuden mahdollisuuksia. Sarjakuva sopii hienosti tämänkin tavoitteen toteuttamiseen.

Sarjakuvien tekeminen ei edellytä kalliita erityistiloja tai laitteita, vaan yksinkertaisilla perusvälineilläkin on mahdollista luoda vaikkapa visuaalisesti näyttäviä avaruusspektaakkeleita (Koivunen 2008). Jos lapsi tai nuori innostuu sarjakuvien tuottamisesta koulussa, hänen on helppo jatkaa niiden tekemistä vapaa-ajallaan maksuttoman perusopetuksen tarjoamilla oppimisvälineillä. Tällainen monilukutaidon pedagogiikka on ekologisestikin kestävää. Päivi Jokinen (2022) kiinnittää tuoreessa väitöskirjassaan aiheellisesti huomiota siihen, että yhä uusien teknologioiden ja digilaitteiden integroiminen nykykoulun lukutaitokäytäntöihin on myös problemaattista nykyteknologian lyhytjännitteisen kiertokulun, mineraalien saatavuuden, elektroniikkajätteen ja globaalin työn näkökulmasta.

Visuaalisuutensa ansiosta sarjakuva tarjoaa oppilaille perinteisempiä tekstimuotoja joustavampia mahdollisuuksia hyödyntää tekstien tuottamisessa kaikkea kielitaitoaan. Sarjakuvan ilmaisumuoto sopii luontevasti limittäiskieleilyyn, jolloin vaikkapa arabiaa, suomea ja englantia puhuva oppilas voi käyttää sarjakuvassa kaikkia osaamiaan kieliä. Näin sarjakuva tekee näkyväksi oppilaan kielellisen osaamisen sekä kouluympäristön monet kielet, mikä puolestaan edistää kielellisesti vastuullista pedagogiikkaa.

Mainio esimerkki sarjakuvan voimasta osallisuuden edistämisestä on vuosina 2018—2021 toteutettu Sarjakuvat ja siirtolaisuus -hanke. Siinä on tutkittu, miten suomalaisissa nykysarjakuvissa käsitellään siirtolaisuutta sekä miten sarjakuvaa voidaan käyttää osana siirtolaisuutta ja pakolaisuutta käsittelevää antirasistista aktivismia. Tutkimuksen lisäksi hankkeessa on annettu ääni siirtolaisuuden kohdanneille julkaisemalla heidän kokemuksiinsa perustuvia sarjakuvia.

Suomessakin on julkaistu viime vuosina useita siirtolaisuutta ja pakolaisuutta käsitteleviä sarjakuvia, joista nostan esimerkiksi Lauri Ahtisen Eliaksen. Pitkään valmistavan luokan opettajana toiminut Ahtinen antaa sarjakuvallaan äänen turvapaikkaa odottaville nuorille, sillä se perustuu hänen oppilaidensa kokemuksiin sekä hänen tekemiinsä turvapaikanhakijoiden haastatteluihin. Osalle lukijoistaan Elias tarjoaa näin samaistumisen mahdollisuuden ja osalle puolestaan tilaisuuden lisätä ymmärrystään maahanmuuttajien kokemuksista. (Bui, 2018.)

Lopuksi

Olen käsitellyt artikkelissani sarjakuvan monia mahdollisuuksia monilukutaidon opettamisessa. En ole varsinaisesti huolissani sarjakuvan asemasta osana äidinkielen ja kirjallisuuden tai muidenkaan oppiaineiden opetusta, sillä olen nähnyt suomen kielen ja kirjallisuuden didaktikon työni kautta, että sarjakuvaa käsitellään ja käytetään opetuksessa monin tavoin. Onpa myös tekstitaidon ja lukutaidon ylioppilaskokeessa ollut useita kertoja sarjakuva-aineistoja. Tämän lisäksi vapaan sivistystyön oppilaitoksissa ja taiteen perusopetuksessa on tarjolla paljon mahdollisuuksia sarjakuvaharrastuksen laajentamiseen ja syventämiseen. Näin huolehditaan siitä, että sarjakuva tarjoaa tulevaisuudessakin lapsille ja nuorille lukuiloa, monipuolisia oppimiskokemuksia ja omaäänisiä tekstien tuottamisen mahdollisuuksia.

 

Minna Sääskilahti työskentelee yliopistonlehtorina Oulun yliopistossa kasvatustieteiden tiedekunnassa.  

 

Lähteet 

Bui, A. (2018). Elias antaa äänen maahanmuuttajien kokemuksille. Saatavilla: https://skr.fi/ajankohtaista/elias-antaa-aanen-maahanmuuttajien-kokemuksille [luettu 9.2.2023]. 

Herkman, J. (1998). Sarjakuvan kieli ja mieli. Tampere: Vastapaino. 

Jokinen, P. (2022). Pikkulukutaitojen posthumanistiset toimielmat. Ihmiskeskeisyyden ongelma ja lukutaidon uudelleenajattelun mahdollisuudet. Väitöskirja, Oulun yliopisto. Saatavilla: http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789526235394.pdf [luettu 9.2.2023]. 

Joutsenlahti, J. & Kulju, P. (2017). Multimodal Languaging as a Pedagogical Model — A Case Study of the Concept of Division in School Mathematics. Education Sciences. 2017; 7(1):9. Saatavilla: doi:10.3390/educsci7010009 [luettu 9.2.2023]. 

Kauranen, R. & Löytty, O. (2020). Tiedon kertominen ja näyttäminen sarjakuvassa. Esimerkkinä Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet. Teoksessa M. T. Virtanen, P. Hiidenmaa & J. Nummi (toim.) Kertomuksen keinoin. Tarinallisuus mediassa ja tietokirjallisuudessa. Gaudeamus, 307–333. 

Koivunen, S. (2008). Sarjiskoulu. Opas sarjakuvan käyttöön opetuksessa. Helsinki: Tammi. 

Kulju, P. & Kupiainen, R. (2022). Tekstien tuottaminen monilukutaidon pedagogiikassa. Teoksessa N. Hienonen, P. Nilivaara, M. Saarnio & M.-P. Vainikainen (toim.) Laaja-alainen osaaminen koulussa. Ajattelijana ja oppijana kehittyminen. Gaudeamus, 166–178. 

Lukemo.fi-portaalin sarjakuvavinkit (2023). Saatavilla: https://lukemo.fi/haku/?lang=fin&ys=2018&ye=2023&text=sarjakuva [luettu 9.2.2023]. 

McCloud, S. (1994). Understanding Comics. The Invisible Art. New York: Harper Collins. 

Sarjakuvat ja siirtolaisuus -hanke. Saatavilla: https://www.migrationcomics.fi/index.php [luettu 9.2.2023]. 

World Comics Finland. Saatavilla: http://www.worldcomics.fi/index.php/downloads/ (seinäsarjakuvan oppaat eri kielillä) [luettu 9.2.2023].