Vammaisen kielentutkijan onnistunut työura raivaa tietä yhteiskunnalliselle muutokselle
Julkaistu 11. helmikuuta 2026 | Kirjoittaneet: Liisa Mustanoja, Vilma Wacklin ja Juuli Vallinen
Suomessa oli vuonna 2024 yhteensä 56 104 tutkijakoulutusasteen eli lisensiaatin tai tohtorin tutkinnon suorittanutta henkilöä (Tilastokeskus 2025). Tämä vastaa hieman alle 1 %:a koko väestöstä. Näkövammaisia puolestaan on Suomessa arviolta noin 55 000 henkilöä eli suunnilleen sama prosenttiosuus väestöstä (Näkövammaisten liitto 2025). Tunnuslukuihin nojaten voidaan perustellusti todeta, että näiden kahden väestöryhmän leikkauspisteeseen sijoittuvien henkilöiden eli näkövammaisten tutkijoiden ja tutkijakoulutettavien osuus koko väestöstä on varsin pieni. Tässä artikkelissa avaamme havaintojamme kielentutkimuksen alalle sijoittuvasta hanketyöstä (ks. Tunteiden Tampere -hanke), jossa on mukana näkövammaisia ja -vammattomia tutkijoita. Nostamme esiin sekä työn haasteita että sitä, kuinka arvokas vähemmistönäkökulma voi olla myös akateemisessa työssä.
Tutkimustyön arki näkövammaisuuden kontekstissa
Tutkijan työhön kuuluu olennaisena osana liikkuminen kampusten ja yliopistojen välillä, osallistuminen konferensseihin ja seminaareihin sekä erilaiset aineistonkeruuseen ja omasta työstä kertomiseen liittyvät matkat ja tilaisuudet. Tuoreen Näkövammaisbarometrin (2025) mukaan näkövammaisen henkilön osallistumista yhteiskunnan toimintamuotoihin, kuten yhteisöihin, keskusteluihin, tapahtumiin tai kulttuuripalveluihin, vaikeuttavat muun muassa saattajan tai avustajan puute, liikkumisen vaikeus ja saavutettavuusongelmat vieraissa paikoissa. Kokemuksemme on, että aikapaineinen väitöskirjatutkijan työ ei vielä saa riittävää tukea julkisista vammaispalveluista (mm. kuljetuspalvelut ja henkilökohtainen apu) niin, että erilaisiin tapahtumiin ja yleisöihin osallistuminen olisi sujuvaa. Esimerkiksi vammaispalvelulain mukaista kuljetuspalvelua ei välttämättä myönnetä, vaikka näkövamma olisi parantumaton ja merkittävästi liikkumista haittaava. Kuljetuspalvelua myönnetään, ”kun ihminen ei vammasta tai sairaudesta johtuen pysty käyttämään julkista liikennettä ilman kohtuuttoman suuria vaikeuksia” (Näkövammaisten liitto 2020). On kuitenkin tulkinnanvaraista, milloin kyse on kohtuuttoman suurista vaikeuksista, ja hyvinvointialueiden laintulkintoihin ja päätöksiin vaikuttanee kulloinkin vallitseva taloustilanne.
Lähes kaksi vuotta hanketyön arkea on osoittanut, että vammaisen tutkijan työn esteitä voidaan purkaa aiheeseen perehtyneen tutkimusavustajan työpanoksella. Tämä vaatii kuitenkin erillisrahoitusta ja kykyä ennakoida budjettia suunniteltaessa. Omassa suomen kielen tutkimuksen alalle sijoittuvassa hankkeessamme moniin keskeisiin tehtäviin tarvitaan näkövammaisen tutkijan työpariksi vammatonta tutkimusavustajaa, joka on paneutunut tutkimusaineistoihin ja niiden käsittelyyn. Tällaisia tutkimuksenteon osa-alueita ovat esimerkiksi vapaaehtoisten osallistujien kasvokkainen tapaaminen vieraissa paikoissa, varsinaiset video- ja audioaineiston keruutilanteet sekä litterointi. Lisäksi tutkimusavustaja voi tukea monissa muissakin arjen tehtävissä, kuten painettujen lähdemateriaalien hankinnassa, jolloin näkövammainen tutkija voi keskittyä varsinaiseen tutkimustyöhönsä.
Siirtyminen vastavalmistuneesta maisterista väitöskirjatutkijaksi vaatii keneltä tahansa paljon uuden oppimista. Se on innostavaa mutta myös uuvuttavaa, ja näkövammaisuus tuo tähän siirtymävaiheeseen oman lisähaasteensa etenkin matkustamisen ja verkostoitumisen suhteen. Näkövamman kannalta juuri tilanteet, joissa on paljon liikettä ja ihmisiä, ovat kaikkein haastavimpia. Hankkeessamme tutkimusavustajan panos mahdollistaa näkövammaiselle tutkijalle esimerkiksi osallistumisen konferensseihin kotimaassa ja ulkomailla, mikä taas on tukenut merkittävästi verkostoitumista ja tutkimuksen tekemistä näkyväksi. Vammaisella tutkijalla on näin samat osallistumisen mahdollisuudet ulottuvillaan kuin vammattomilla tutkijoilla.
Näkövammaisen tutkijan avustajan täytyy kuitenkin käytännössä maksaa lähes samat kulut kuin tutkijan, jota hän avustaa. Tämä tarkoittaa, että yksittäisen konferenssikäynnin kustannukset kipuavat miltei kaksinkertaisiksi vammattoman tutkijan konferenssimatkaan verrattuna. Kotimaan juna- ja bussimatkoille näkövammainen henkilö saa avustajan maksutta mukaan, mutta hotelliyöpymiset, -aamupalat ja lentoliput avustaja joutuu kokemuksemme mukaan maksamaan täysimääräisinä. Osa konferensseista on jo luopunut avustajan konferenssimaksusta. Välillä maksukäytäntöjen selvittäminen on kuitenkin ollut työlästä, ja useimmiten esimerkiksi konferenssi-illalliselle osallistuminen edellyttää, että avustaja maksaa oman illallisensa itse; toisena vaihtoehtona kun on olla pitkä ilta syömättä. Tieteenalakohtaisten konferenssien käytännön järjestelyt hakevat vielä muotoaan. Tämä on ymmärrettävää, kun otetaan huomioon näkövammaisten tutkijoiden pieni osuus väestöstä. Näkövammaisbarometrissa (2025) on kuitenkin nostettu esiin hankala ”ruinauskulttuuri”, joka leimaa näkövammaisen arkea: tarvitsemaansa apua ja tukea saa – jos saa – vain, jos aktiivisesti pyytää, vaatii ja argumentoi. Näkövammaisen tutkijan arki ei ole tästä ruinauskulttuurista vapaata.
Mielekäs ja merkityksellinen työ kantaa
Tohtoriopinnot ja tutkimustyö voivat tarjota paitsi mielekkään ja merkityksellisen urapolun myös mahdollisuuden osallistua ja vaikuttaa yhteiskuntaan. Vammaisten henkilöiden korkeakoulutus voi antaa tulevaisuuttaan vasta suunnitteleville nuorille esimerkin siitä, ettei vammaisuus estä kouluttautumista ja urahaaveiden toteutumista. Mielekäs ja merkityksellinen työ voi myös helpottaa yksinäisyyden, taloudellisen huolen, heikon elämänlaadun ja toivottomuuden kokemuksia. Näkövammaisbarometrin (2025) mukaan noin kolmasosa näkövammaisista kokee yksinäisyyttä ja yhtä moni tai hieman useampi kokee huolta tulojen riittävyydestä tavanomaisiin menoihin. 30–40 % barometriin vastanneista arvioi elämänlaatunsa huonoksi tai korkeintaan neutraaliksi, kun taas miltei puolet vastaajista uskoo arkensa kehittyvän lähivuosina huonompaan suuntaan. Näiden barometrin osoittamien haasteiden lievittäminen on tarpeen yhteiskunnallisestakin näkökulmasta, sillä sekä vammattomien että vammaisten osallisuus, työllisyys ja hyvinvointi turvaavat yhteiskunnan eri osa-alueiden toimivuutta.
Tiedeyhteisön kannalta on merkittävää, että kyvykkäät ja alastaan kiinnostuneet tutkijat saavat mahdollisuuden työskennellä tutkimuksen parissa vammaisuuden estämättä. Osallisuus vahvistaa myös tieteen moniäänisyyttä. Erityisesti vammaisuutta koskeva tutkimus hyötyy ratkaisevasti siitä, että tutkimustyössä ei ole mukana pelkästään vammattomia tutkijoita. Tämä on tärkeää tutkimuksen kaikissa vaiheissa aineistonkeruusta aina tulosten esittämiseen konferensseissa niin, että vammaisen tutkijan paikka tiedeyhteisössä ei rajoitu kapeasti kammiotutkijan rooliin.
Näkövammaisuuden tekeminen näkyväksi tiedeyhteisössä ohjaa tunnistamaan moninaisuutta yhteiskunnan eri osa-alueilla, myös korkeimmalla koulutusasteella. Tutkijayhteisön olisi tärkeää mukauttaa toimintaansa tältäkin osin saavutettavammaksi, jotta jokaisen tutkijan potentiaali pääsisi täysimittaisesti käyttöön esimerkiksi työvälineiden tai matkustamisen käytännön haasteiden estämättä. Myös yhteiskunnallista keskustelua ja linjauksia vammaispalveluiden saatavuudesta tarvitaan. Se, että esimerkiksi näkövammaisilla tutkijoilla on mahdollisuus menestyä tiedemaailmassa, voi rohkaista vammaisia nuoria tavoittelemaan korkeakoulutusta. Kun yhteiskuntana pyrimme siihen, että 50–60 % nuorista hankkisi tulevaisuudessa korkeakoulututkinnon, meidän on varmistettava, että emme sulje ketään lähtökohtaisesti tuon mahdollisuuden ulkopuolelle. Kielialojen koulutus voi toimia tässä edelläkävijänä.
Artikkeli on kirjoitettu osana Koneen Säätiön rahoittamaa Tunteiden Tampere -hanketta (2024–2027). Hankkeessa tutkitaan affektiivista kielenkäyttöä, syrjimätöntä kieltä ja tutkimukseen osallistumisen saavutettavuutta.
Liisa Mustanoja on suomen kielen vanhempi yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Hän toimii Tunteiden Tampere -hankkeen vastuullisena johtajana.
Vilma Wacklin on Tunteiden Tampere -hankkeen väitöskirjatutkija. Hän tutkii väitöskirjassaan affektista suomen kieltä sekä näkövammaisten aikuisten kokemuksia. Wacklin on itsekin näkövammainen.
Juuli Vallinen on Tunteiden Tampere -hankkeen tutkimusavustaja. Hän toimii erityisesti Wacklinin väitöskirjatutkimuksen tukena.
Lähteet
Näkövammaisbarometri 2025. Näkövammaisten hyvinvointia ja arkea kartoittava tutkimus. Saatavilla https://cms.nkl.fi/sites/default/files/2025-04/N%C3%A4k%C3%B6vammaisbarometri%202025%20tulokset.pdf [viitattu 12.9.2025].
Näkövammaisten liitto (22.5.2025): Näkövammaisuus Suomessa. Saatavilla https://www.nakovammaistenliitto.fi/fi/nakovammaisuus-suomessa [viitattu 13.11.2025].
Näkövammaisten liitto (7.12.2020): Pikaopas kuljetuspalveluihin. Saatavilla https://www.nakovammaistenliitto.fi/fi/artikkeli/pikaopas-kuljetuspalveluihin [viitattu 12.9.2025].
Tilastokeskus (15.9.2025): 15 vuotta täyttänyt väestö koulutusasteen, maakunnan, kunnan, sukupuolen ja ikäryhmän mukaan muuttujina Vuosi, Alue, Ikä, Sukupuoli ja Tiedot. Saatavilla https://pxdata.stat.fi/PxWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__vkour/statfin_vkour_pxt_12bs.px/table/tableViewLayout1/ [viitattu 13.11.2025].
Tunteiden Tampere -hanke (ei päivämäärää): Tunteiden Tampere. Kielellinen affekti, syrjimätön kieli ja tutkimukseen osallistumisen saavutettavuus. Koneen Säätiön rahoittama tutkimushanke. Tampereen yliopiston informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta. Saatavilla https://projects.tuni.fi/tunteidentampere/ [viitattu 28.1.2026].