Kielivalintoja korkea-asteella

Julkaistu: 8. lokakuuta 2025 | Kirjoittanut: Ville Jakkula

Kielet, kulttuurit ja vuorovaikutus asiantuntijuuden ytimessä 

Julkisessa keskustelussa huomio on kiinnittynyt kielikoulutuksen haasteisiin. Onneksi arjessa huomaa, että viestintä- ja kieliopintojen tarjoamisen kivijalka on edelleen hyvässä kunnossa. Tarkoitan tällä sitä, että kielitaito ja vuorovaikutusosaaminen ovat hyvin mukana keskusteluissa, joissa pohditaan keskeisiä asiantuntijuutta määritteleviä tekijöitä, tutkintojen ydinsisältöjä ja työelämässä tarvittavia valmiuksia. Opiskelijoiden valinnat kertovat nekin omaa, myönteistä tarinaansa: eri kielten valinnaistarjontaan on edelleen runsaasti kiinnostusta ja jopa kielivalikoiman laajentamista ehdottavia viestejä löytää tiensä kielikeskukseeni harva se päivä. 

Tosiasioiden tunnustaminen on toki järkevää. Viime vuosikymmenten laskevat trendit kieliä opiskelevien määrissä näkyvät myös korkeakoulujen arjessa. On kuitenkin tärkeä huomata, että esimerkiksi aiempien koulutusasteiden aikana tehdyt kielivalinnat – tai poisvalinnat – eivät kerro kielten merkityksestä eivätkä välttämättä edes opiskelijoiden tunnistamista tarpeista tai kiinnostuksesta. Ne saattavat sen sijaan hyvinkin kertoa rakenteellisista syistä, kuten annetuista valinnan mahdollisuuksista, jatko-opintoihin johtavien polkujen optimoinnista tai oppimiseen käytettävissä olevan ajan ja muiden voimavarojen määrästä. 

Rakenteellisten syiden edessä ei pidä lamaantua. Kielivalintoja selittävät tekijät on sen sijaan hyvä tunnistaa, sillä monet kysymykset ovat ratkaistavissa, kun työtä tehdään yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Vuosien varrella olemme muun muassa luoneet opiskelijavaihdon yhteydessä suoritettavia opintojaksoja tukemaan tutkintotavoitteista ja sujuvaa opiskelua vaihto-opiskelun aikana, suunnitelleet erilaisia suoritustapoja tutkintoon kuuluvien opintojaksojen oikea-aikaisen suorittamisen varmistamiseksi, vahvistaneet opetussuunnitelmayhteistyötä päällekkäisten aikataulujen ja ajoitukseen liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi sekä kehittäneet uusia aiemmin tai muualla hankitun osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen menetelmiä. 

Kielten ja viestinnän opetuksesta kuulee puhuttavan irrallisena osana tutkintoja, kieliopintoina. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, että opetussuunnittelua tehdään yhdessä ja että kielet eivät tutkinnoissa päädy omiin, itsenäisiin siiloihinsa. Onkin ollut ilo havaita, että kielten, kulttuurien ja vuorovaikutuksen teemat ovat viime vuosina solahtaneet tutkintojen moniin osiin; tuloksena on ollut integroituja opintojaksoja, aiemmin pelkästään kieliopintoihin liitettyjä osaamistavoitteita pääaineen opintojaksokuvauksissa, uudentyyppisiä monitieteisiä opintojaksoja ja vaikkapa yhteisopettajuutta. 

Tutkintorakenteilla ja opetussuunnittelulla voidaan ohjata opiskelijaa asiantuntijuuden kehittämiseen monella eri tavalla. Kyse on kuitenkin myös opiskelijoiden omista valinnoista. Kielitaidon kehittäminen on pitkäjänteinen prosessi, eikä nopeiden pikavoittojen tavoittelu ole kovin mielekästä – vaikka toki sellaisiakin voi uuden kielen oppijalle olla joskus tarjolla. Ajattelen, että olemme onnistuneet tehtävässämme, mikäli pystymme suoraan mitattavissa olevan kielitaidon lisäksi antamaan jokaiselle opiskelijalla työkaluja oman osaamisen jatkuvaan kehittämiseen, eväitä kielen ja viestinnän ilmiöiden ymmärtämiseen sekä tilaisuuksia heittäytyä kokeilemaan, uskaltamaan, onnistumaan ja turvallisesti epäonnistumaan. 

Kielipolut 

Aloittaessani työuraani yliopistolla reilu neljännesvuosisata sitten pidettiin toisen vieraan kielen, siis neljännen kielen, valitsemista osaksi tutkintoa miltei itsestäänselvyytenä. Alojen välillä oli toki melkoista vaihtelua: joillain aloilla kotimaisten kielten ja englannin ajateltiin riittävän, kun taas toisilla toinen vieras kieli kuului pakollisena tutkintoon, yleensä eurooppalaisen viitekehyksen tasolla B1. Tänään tilanne on täysin toinen: esimerkiksi omassa yliopistossani toinen vieras kieli on pakollinen enää yhdessä koulutusohjelmassa, ja B1-tasoisen toisen vieraan kielen valinneiden opiskelijoiden määrä on merkittävästi aiempaa pienempi. 

Tilastolliset tosiasiat ovat pakottaneet tarkastelemaan asiaa uudella tavalla. Siinä, missä varsinkin yleisimmin opiskeltujen kielten kielenoppimispolkujen voitiin aiemmin olettaa alkaneen jo ensimmäisen ja toisen asteen aikana, ovat nyt kokonaan uuden kielen aloittavat opiskelijat korkea-asteen arkea. Resurssien näkökulmasta tämä tuntuu toisinaan haastavalta, mutta asiassa voi nähdä myös myönteisiä puolia. Kun uutta kieltä opiskellaan pääaineen opintojen rinnalla, se kytkeytyy luontaisesti asiantuntijuuteen ja kehittyy dialogisesti muiden valmiuksien kanssa. Se voi myös tukea käytännön valintoja esimerkiksi opiskelijavaihtoon lähdettäessä tai opinnäytteen aihetta valittaessa. Väittäisin myös, että kielivalikoiman näkökulmasta vasta korkea-asteella valittu toinen vieras kieli saattaa jopa laajentaa valikoimaa; monet oman yliopistoni opiskelijoista löytävät tiensä aiemmin tyypillisten kielten sijaan esimerkiksi kiinan, japanin tai pohjoissaamen opintojaksoille. 

Opetussuunnittelussa kielenoppimisen polut ovat edelleen tärkeitä. Yksittäisten kielten suoraviivaisten polkujen rinnalla suunnittelemme kuitenkin nyt entistä monipuolisempia reittejä etenemiseen – polkujen sijaan pitäisikin varmaan puhua reitistöistä tai polkuverkostoista. Näissä verkostoissa eri kielten polut kohtaavat luonnollisella tavalla; suunnitelmiin sisällytetäänkin usein eri kielten lisäksi vaikkapa monikielisiä opintojaksoja tai kulttuurienvälistä viestintää. Yritämme myös hahmottaa oppijan taivalta aiempaa kokonaisvaltaisemmin: tahdomme tukea oppijoiden matkaa tarjoamalla säännöllisesti erilaisia ei-muodollisen oppimisen mahdollisuuksia. Tulevaisuuden tutkintorakenteilta odotankin joustavuutta: tutkintoihin pitäisi voida sisällyttää aiempaa enemmän vaikkapa moni- ja valinnaiskielisiä opintoja eri taitotasoilla sekä kielivalintoja tukevia elementtejä, kuten liikkuvuusjaksoja ja omaan pääaineeseen integroituja viestintä- ja kieliopintoja. 

Yksi tulevien vuosien mielenkiintoisista haasteista liittyy koulutusasteiden rajat ylittävien polkujen strategiseen tarkasteluun. En tarkoita jo jonkinlaiseksi perinteeksi muodostunutta keskustelua aiemmilla asteilla tehtyjen valintojen vaikutuksesta korkea-asteella, vaan paljon dynaamisempaa otetta. Yhteisesti jaetun kansallisen tilannekuvan soisikin rutkasti lisäävän koulutusasteiden välistä yhteistyötä. Myös yhteistyön edellytyksiä on entistä enemmän, mistä lukion opetussuunnitelman perusteisiin tuotu kieliprofiili on hyvä esimerkki. 

Polut yleensä johtavat johonkin, niin myös kielipolut. Korkeakouluissa mietittäneen tulevina vuosina entistä enemmän tutkintojen jälkeistä jatkuvan oppimisen aikaa. Pohjimmiltaan kysymys on yksinkertaisesti siitä, miten pystymme osallistumaan yhteisöjen ja yhteiskunnan kielivarannon vaalimiseen alati muuttuvassa toimintaympäristössä. Osaamisen jatkuvaa kehittämistä ja taitojen ylläpitämistä ei voi jättää ainoastaan yksilöiden omalle vastuulle – eivätkä oppilaitoksetkaan siihen yksin kykene. 

Yhteistyö 

Korkeakoulut ovat perinteisesti olleet suhteellisen omavaraisia kielten ja viestinnän opetuksen tuottajia. Oppilaitosten välinen yhteistyö rajoittui pitkään lähinnä paikallisten toimijoiden pienimuotoiseen yhdessä tekemiseen – opiskelijoille tarjottiin vaikkapa mahdollisuus käydä suorittamassa kielten alkeiskursseja paikallisessa aikuislukiossa tai kesäyliopistossa. Viimeisen muutaman vuoden aikana on tilanne kuitenkin muuttunut: varsinkin harvemmin tarjottujen kielten opetuksessa tehdään säännöllisesti yhteistyötä yli oppilaitosrajojen. 

Merkittävin korkea-asteen esimerkki yhdessä suunnitellusta ja toteutetusta kielitarjonnasta on eittämättä 26 korkeakoulun KiVANET-verkosto. Alun perin opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittaman hankkeen toimista syntynyt verkosto tarjoaa jäsenkorkeakoulujensa opiskelijoille erinomaisen mahdollisuuden täydentää osaamistaan lukuisissa vieraissa kielissä. Tarjolla on myös koko joukko kieliä, joiden opettaminen olisi yksittäisessä korkeakoulussa käytännön syistä mahdotonta. KiVANETin kielivalikoimaa kehitetään yhdessä, korkeakoulujen vahvuuksien varassa, eikä eri kielten tarvitse siten taistella elintilasta. Tuloksena onkin monipuolinen kattaus. 

Yhdessä tekemisen voi ennustaa lähivuosina kasvavan entisestään. Koulutuksen digitaalisten ratkaisujen myötä verkostomaisesta toiminnasta on tullut luonnollinen osa korkeakoulujen kielenopetuksen maisemaa, varsinkin kun samaan aikaan korkeakoulut ovat investoineet monella tavalla uusiin pedagogisiin innovaatioihin. Monta kiveä on kuitenkin vielä kääntämättä: esimerkiksi yksittäisten korkeakoulujen yhteiset opetustehtävät, koulutusasteiden rajoja ylittävät ratkaisut, monikansallisten konsortioiden yhteistarjonta ja yritysyhteistyö ottavat korkea-asteen kielten ja viestinnän opetuksen kentällä vasta ensiaskeleitaan. 

Kansainvälinen yhteistyö on aina kuulunut kielenopetuksen pelikirjaan tavalla tai toisella. Yhteistyö on muuntunut toimintaympäristön muutosten mukana: perinteisen opettajaliikkuvuuden ympärille rakentunut kumppanuus on voinut johtaa yhteiseen hanketoimintaan, jossa on tutkimusperustaisesti luotu tilanteeseen sopivia ratkaisuja verkko-oppimisympäristöstä mobiilisovellukseen – tai vaikkapa tekoälyn hyödyntämiseen kielenoppimisen tukena. Kansainväliset verkostot tarjoavat myös monia mahdollisuuksia esimerkiksi aina vain laajemman kielivalikoiman rakentamiseen.  

Yhteistyön avulla myös keskustelut kielenopetuksen resurssista voivat helpottua. On selvää, että niukkuuden jakamiseen perustuvalla toimintatavalla päästään väistämättä myös niukkaan tulokseen. Tässä maisemassa eri kielet päätyvät tarpeettomasti vastakkain ja valintojen seurauksena on koko joukko poisvalintoja. Yhteiset pedagogiset kehittämistoimet luovat luottamusta osapuolten välille ja helpottavat koulutustarjonnan käytännön järjestelyjä. Kokemukseni perusteella opiskelijat kyllä löytävät asiantuntijuuttaan kehittäville opintojaksoille. 

Strateginen ajattelu 

Yhteistyöllä voidaan ylittää monta yksittäiselle korkeakoululle ylittämätöntä estettä. Pelkkä yhdessä tekeminen ei kuitenkaan riitä: tehtyjen ratkaisujen on oltava oikeansuuntaisia, linjakkaita ja systemaattisia. Tämän varmistamiseksi kielten ja viestinnän opetuksen tulee perustua yhteiseen ymmärrykseen niin korkeakoulujen sisällä kuin koulutuksen kentällä laajemminkin. Olisikohan hetki jo otollinen kansalliselle kielistrategialle? 

Kielenopetuksen kehittäminen, kielenoppimisen tapaan, on pitkäjänteistä puuhaa: tänään tehdyt päätökset pannaan toimeen ajan myötä, ja heijastusvaikutuksista nautitaan vuosia, jopa vuosikymmeniä. Ei kuitenkaan ole syytä jäädä odottelemaan täydellistä maailmaa, päinvastoin. Kielikoulutukseen kannattaa investoida juuri nyt. Investointien tulee olla harkittuja; parhaassa tapauksessa taustalla olisi kokonaisvaltainen käsitys koulutuksen kentästä, yhdessä jaettu käsitys toiminnan tavoitteista ja toimiva työnjako toimijoiden kesken. 

Opetussuunnitelmia on totuttu kehittämään maltillisella otteella. Viestintä- ja kieliopintojen kohdalla tämä on tarkoittanut opintojaksojen laajuuden, kielten keskinäisen aseman ja esimerkiksi kielitaidon osa-alueiden elintilan pysymistä suhteellisen muuttumattomana vuodesta toiseen – ehkäpä lukuun ottamatta ajoittaisia nipistyksiä kieliopinnoista tutkinnon muihin osiin. Aika voisi alkaa olla kypsä rohkeammillekin ratkaisuille: uudet opintojaksoavaukset (esimerkiksi kulttuurienvälinen viestintä kaikissa tutkinnoissa), monikieliset toteutukset, dynaamisempi käsitys kielitaidon osa-alueista, monella eri tavalla integroidut opintojaksot sekä non- ja informaalin oppimisen kytkeminen osaksi muodollista koulutusta. 

Olemme jo kokeilleet kaikkia yllä mainittuja toimintatapoja yksittäisillä opintojaksoilla, mutta laajamittainen reformi on toistaiseksi suunnittelupöydällä. Seuraamme myös mielenkiinnolla muiden strategisia valintoja; ehkäpä seuraava askel otetaankin yhdessä. 

Ville Jakkula on Lapin yliopiston kielikeskuksen johtaja.