Uskonnollisten yhteisöjen kielikahvilatoiminta tukemassa maahanmuuttaneiden elämää Suomessa
Julkaistu: 14. toukokuuta 2025 | Kirjoittaneet: Eero Valkonen ja Sari Ahola
Seurakunnissa maahanmuuttotyön kehitystä edesauttoi syksyn 2015 pakolaiskriisi. Tuolloin Suomeen saapui ennätysmäärä turvapaikanhakijoita, joiden auttamiseen seurakunnat osallistuivat järjestämällä muun muassa hätämajoitusta ja ruoka-apua. Monelle evankelisluterilaiselle seurakunnalle Suomessa syksyn 2015 tilanne olikin ensikosketus maahanmuuttajatyöhön (Niemi & Siirto 2017, 13). Akuutin avunannon lisäksi seurakunnilla on maahanmuuttaneille suunnattuja toimintamuotoja, joiden tavoitteet liittyvät kotoutumisen edistämiseen ja sosiaalisten suhteiden muodostumiseen. Näihin toimintamuotoihin voidaan lukea myös kielikahvilatoiminta, johon keskitymme tässä artikkelissa.
Ruotsin- ja kaksikielisten uskonnollisten yhteisöjen kielikahvilatoimintaa kuvaava artikkelimme on osa Svenska Kulturfondenin rahoittamaa hanketta Integrationsvägar i Svenskfinland: språkval och språkligt medborgarskap i det Svenska Finland (Medspråk). Hankkeessa tarkastellaan pakkomuuttajien (yhteisnimitys turvapaikanhakijoille ja pakolaisille) kotoutumispolkuja ja vastaanottoa Suomen ruotsinkielisillä alueilla kielipoliittisesta ja kielellisen kansalaisuuden (linguistic citizenship) näkökulmasta. Hankkeessa on lisäksi keskitytty siihen, miten paikallisyhteisöjen toimijat, kuten uskonnolliset yhteisöt ja urheiluseurat, ovat ottaneet vastaan pakkomuuttajia ja millaisia näiden toimijoiden kielikäytänteet ovat. Pakkomuuttajaryhmistä kiinnostuksen kohteena hankkeessa ovat ennen kaikkea vuosina 2015–2016 saapuneet turvapaikanhakijat ja keväästä 2022 lähtien Suomeen saapuneet ukrainalaispakolaiset.
Tämän artikkelin aineisto koostuu ruotsin- ja kaksikielisille seurakunnille lähetetystä kyselytutkimuksesta (n = 26), haastatteluista (n = 5) sekä Kyrkpressenin sanomalehtiartikkeleista (n = 66). Kysely- ja haastatteluaineistossa on edustettuna niin evankelisluterilaisen kirkon kuin vapaakristillisten seurakuntien (baptisti-, helluntai-, metodisti- ja Missionskyrkan-seurakuntien) edustajia. Sanomalehtiaineisto on koottu Kyrkpressen-lehdestä, joka on Suomen evankelisluterilaisen kirkon ruotsinkielisten seurakuntien keskeinen tiedotusväline ja keskustelufoorumi. Kolmen eri aineistonkeruumenetelmän tavoitteena oli saada mahdollisimman laaja käsitys seurakuntien pakkomuuttajatyöstä ja siihen liittyvistä kielikäytänteistä. Kielikahvilatoiminta nousi esiin näissä kaikissa aineistoissa, joten nostimme sen artikkelin keskiöön. Yleensä seurakuntien kielikahvilat on tarkoitettu kaikille maahanmuuttaneille, joten aineistomme kautta on mahdotonta tietää, miten paljon pakkomuuttajia oli mukana kielikahvilatoiminnassa. Tästä syystä käytämme artikkelissamme kielikahvilan osallistujista yleisnimitystä maahanmuuttaneet.
Kielikahvilat ̶̶̵ matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja
Kielikahvilatoiminta on vakiintunut yleiseksi toimintamuodoksi niin evankelisluterilaisissa kuin vapaakristillisissä seurakunnissa. Kielikahvilasta on muotoutunut monelle maahanmuuttaneelle kohtaamispaikka, johon on helppo tulla ja jonka toimintaan maahanmuuttaneet voivat itse vaikuttaa. Suomen lisäksi toimintamuodolla on suuri suosio ainakin Ruotsissa, jossa lähes puolella maan evankelisluterilaisista seurakunnista oli kielikahvilatoimintaa niin kutsutun pakolaiskriisin aikaan vuosina 2015–2016 (Hellqvist ym. 2017, 26–27). Suomalaisessa kontekstissa vastaavanlaista kartoitusta ei ole tehty, mutta kyselyymme vastanneista ruotsin- ja kaksikielisistä evankelisluterilaisista ja vapaakristillisistä seurakunnista 31 % kertoi järjestäneensä joko yksin tai yhteistyössä jonkin muun tahon kanssa sellaista kielikahvilatoimintaa, johon on osallistunut turvapaikanhakijoita tai ukrainalaispakolaisia.
Myös uskonnollisten yhteisöjen edustajien haastatteluissa tuli esiin, että monissa seurakunnissa järjestettiin kielikahvilatoimintaa, ja usein se toteutettiin yhteistyössä joko suomalaisen seurakunnan tai jonkun muun ruotsinkielisen uskonnollisen yhteisön kanssa. Ruotsinkieliset (ja kaksikieliset) uskonnolliset yhteisöt ovat usein jäsenmääriltään pieniä, joten tällainen ekumeeninen yhteistyö vaikuttaa olevan aineistomme mukaan niille tyypillistä.
Seurakuntien kielikahvilatoiminnalla on yleensä kaksi tavoitetta: edistää osallistujien kielitaitoa ja luoda kohtaamispaikka, jossa maahanmuuttaneet voivat tutustua toisiinsa ja jossa he voivat päästä vuorovaikutukseen myös kantaväestön kanssa. Se, kumpaa painotetaan – kielellistä vai sosiaalista aspektia – voi vaihdella seurakuntien välillä, ja myös seurakuntien sisällä voi olla erilaisia käsityksiä siitä, mikä kielikahvilatoiminnan ensisijainen tavoite on. Jos ensisijaisena tavoitteena on kielenoppiminen, siihen liittyy usein formaalia kielenopetusta. Tällöin opetus on tavoitteellista ja jäsenneltyä sekä sitä yleensä hoitavat palkatut tai vapaaehtoisina toimivat pätevät kieltenopettajat (ks. formaalista ja informaalista kielenoppimisesta Sahradyan 2015). Kaikkien seurakuntien kielikahvilatoimintaan ei kuitenkaan liity formaalia opetusta, vaan kieltä opitaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa, ja kielen oppiminen tapahtuu ikään kuin sosiaalisten suhteiden sivutuotteena. (Hellqvist ym. 2017, 129–132.)
Ruotsin- ja kaksikielisten seurakuntien kielikahvilatoiminnassa ovat aineistomme mukaan edustettuina sekä kielellinen että sosiaalinen aspekti. Keväällä 2016 Kyrkpressen-lehti raportoi eräästä pienen paikkakunnan kaksikielisestä seurakunnasta, joka osallistui aktiivisesti turvapaikanhakijoiden parissa tehtävään työhön ja jonka yhtenä toimintamuotona oli kielikahvila. Lehtiartikkelin mukaan seurakunnan kielikahvilan tarkoituksena oli solmia suhteita turvapaikanhakijoiden ja paikkakuntalaisten välille, mutta myös antaa turvapaikanhakijoille mahdollisuuksia ”käyttää hankkimaansa suomen kielen tietoa”. Kielikahvilaa pidettiin artikkelissa tärkeänä etenkin siksi, että turvapaikanhakijoilla on siellä mahdollisuuksia soveltaa (todennäköisesti vastaanottokeskuksessa toteutetusta) formaalista suomen kielen opetuksesta saatua kielitaitoaan vapaamuotoisessa kanssakäymisessä paikallisten asukkaiden kanssa. Haastatteluissa taas tuli esiin, että kahden seurakunnan yhteistyössä järjestämässä kielikahvilassa ei ole formaalia kielenopetusta, mutta kahvilaan osallistuvat Ukrainasta, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta tulleet maahanmuuttaneet ovat voineet tuoda mukanaan seurakunnan ulkopuolella pidetystä formaalista opetuksesta saamiaan kotitehtäviä, joiden tekemiseen he saavat apua kielikahvilassa työskenteleviltä vapaaehtoisilta.
Kielikahvilan toiminnan sisältöihin vaikuttaa siellä käyvien maahanmuuttaneiden profiili: kuinka suuri osa kävijöistä on turvapaikanhakijoita, oleskeluluvan saaneita, kiintiöpakolaisia, tilapäistä suojelua saavia tai työn perässä maahan tulleita? Maahanmuuttaneiden taustatekijöillä on vaikutusta toiminnan muotoutumiseen, koska eri ryhmillä on erilaiset kielelliset valmiudet ja toiminnalla saattaa olla heidän elämässään erilainen merkitys. Turvapaikanhakijalle kielikahvila voi olla tärkeä siksi, että se tarjoaa vastaanottokeskusta stressittömämmän ympäristön, jossa viettää aikaa ja tutustua uusiin ihmisiin, minkä lisäksi se antaa lisämahdollisuuksia harjoitella uutta kieltä vastaanottokeskuksessa järjestetyn kielenopetuksen lisäksi. Sen sijaan maassa pidempään olleelle oleskeluluvan saaneelle ja jo hyvän kielitaidon saavuttaneelle henkilölle toiminnan tarjoama yhteisöllisyys voi olla tärkein syy osallistua kielikahvilatoimintaan. Kielikahvilatoimintaan osallistuvien taustatekijät voivat vaikuttaa toiminnan sisältöihin mutta ne voivat aiheuttaa myös jopa erilaisia jännitteitä osallistujien välille, koska odotukset toiminnasta ja tavoitteet voivat olla erilaisia. (Esim. Hellqvist ym. 2017, 131–132, 176.)
Kielikahvila ei tarjoa pelkästään maahanmuuttaneelle mahdollisuuksia oppia vaan se voi mahdollistaa myös vapaaehtoisille tilaisuuksia oppia uutta kieltä, ja lisäksi se on helppo tapa saada yhteys maahanmuuttaneisiin ja osallistua vapaaehtois- ja auttamistyöhön. Kyrkpressen raportoi syksyllä 2015 erään ruotsinkielisen seurakunnan pitämästä monikulttuurisuuskahvilasta, johon on muun muassa osallistunut paljon ruotsin kielestä kiinnostuneita sudanilaisia kiintiöpakolaisia. Kyseisessä kahvilassa kielen oppimista kuvataan vastavuoroisena tapahtumana, sillä sudanilaisille ruotsia opettanut vapaaehtoinen kertoi myös oppineensa hieman itselleen uutta kieltä, arabiaa. Tämänkaltainen vastavuoroisuus voi olla maahanmuuttaneelle voimaannuttava kokemus, koska hän voi kokea antavansa jotain uuden kotimaansa asukkaille. Etenkin pakkomuuttajille vaikutti aineistomme perusteella olevan tärkeää, että he pystyivät tuomaan toimintaan mukaan myös jotain omaa, eivät ainoastaan vastaanottamaan apua.
Tutkimukseemme osallistuneet nostivat kielikahvilatoiminnan, ja yleensä seurakuntien muun monikulttuurisen sosiaalisen toiminnan, keskeiseksi funktioksi juuri mahdollisuuden maahanmuuttaneille solmia syvempiä suhteita sekä toisiinsa että suomalaisiin. Tämä on tärkeää maahanmuuttaneille, sillä erityisesti turvapaikanhakijat pitävät muiden samassa tilanteessa olevien vertaistukea ja kantaväestöön solmimiaan suhteita itselleen merkittävinä tukipilareina. Monien seurakuntien ammattilaiset ja vapaaehtoiset mainitsivatkin aineistossamme, kuinka etenkin seurakunnan kielikahvilatoiminnan kautta on syntynyt ystävyyssuhteita maahanmuuttaneiden ja suomalaisten seurakuntalaisten välille.
Kielikäytänteet ruotsin- ja kaksikielisissä kielikahviloissa
Aineistomme antaa myös tietoa ruotsin kielen asemasta uskonnollisissa yhteisöissä. Vaikka ruotsi oli tutkimukseen osallistuneiden seurakuntien oma kieli (tai toinen kieli), sen käyttö kielikahviloissa ei haastattelujemme mukaan ole itsestäänselvyys. Ongelmia aiheutti se, että ruotsinkielisissäkin kunnissa maahanmuuttaneiden kotoutumiskieli tai vastaanottokeskuksessa opetettava kieli saattoi olla suomi. Ruotsinkielisten seurakuntien toimintakieli taas oli luonnollisesti yksinomaan ruotsi, ja niiden työntekijät ja/tai vapaaehtoiset eivät pitäneet omaa suomen kielen taitoaan riittävänä kielikahvilan osallistujien suomen kielen oppimisen tukemiseen.
Kielikäytänteet aiheuttivat haasteita myös siksi, että kyselyn mukaan ruotsinkielisille seurakunnille oli tärkeää edistää ruotsin kielen osaamista Suomessa, mutta yhteiskunta, kuten myös monet maahanmuuttaneet, suosivat integraatiokielenä suomea. Seurakunnille ruotsiksi toimiminen oli kuitenkin luonnollisempaa, mikä saattoi joissakin tapauksissa johtaa jopa siihen, että osa maahanmuuttaneista siirtyi seurakunnan toiminnasta suomenkielisen yhteisön pariin. Kielikysymystä helpotti kuitenkin se, että maahanmuuttaneiden integraatiokielestä huolimatta monikielisyys oli tyypillistä kielikahviloiden arjessa. Oli tavallista, että kielikahvilassa paikallista kieltä (suomea tai ruotsia) osaavat maahanmuuttaneet toimivat tulkkeina. Kielikahvilan osallistujat pystyivät käyttämään eri kieliä joustavasti – pääasia oli, että tuli ymmärretyksi ja että ymmärsi jollakin tavoin, mitä muut puhuivat.
Koska maahanmuuttaneilla ja seurakunnassa toimivilla ei välttämättä ole yhteistä kieltä – ainakaan aluksi – on kielikahviloissa pyritty järjestämään erilaisia yhteisiä aktiviteetteja, kuten ruoanlaittoa. Tämä on koettu toimivana käytäntönä maahanmuuttaneiden ja paikallisten yhteensaattamisessa ja molemminpuolisen tuttavuuden tekemisessä. Yhteiset käytännön puuhat ovatkin olleet hyvä tapa luoda yhteyksiä maahanmuuttaneiden ja seurakuntalaisten välille, sillä mahdollinen yhteisen kielen puuttuminen ei ole este yhdessä tekemiselle.
Kulttuuriin tutustuttaminen ja uskonnon merkitys kielikahvilatoiminnassa
Kyselyn vastausten ja haastattelujen perusteella kielikahvilat ovat otollisia tilaisuuksia tutustuttaa maahanmuuttaneita suomalaiseen kulttuuriin sekä suomalaisiin tapoihin ja käytänteisiin. Seurakunnille vaikutti olevan tärkeää kertoa muita uskontoja edustaville maahanmuuttaneille suomalaisista juhlapyhistä, koska monet suomalaiset juhlat ovat kristillistä alkuperää ja koska vuotemme rytmittyy erilaisten juhlapyhien mukaan. Myös monien maahanmuuttaneiden aikakäsitys perustuu heidän edustamiensa uskontojen tunnustamiin kalentereihin, jotka voivat poiketa länsimaissa yleisesti käytetystä gregoriaanisesta kalenterista. Tästä syystä seurakunnan edustajista maahanmuuttaneiden tutustuttaminen suomalaiseen ”vuosikelloon” koettiin tarkoituksenmukaiseksi. Juhlapyhien lisäksi monissa kielikahviloissa puhuttiin arkisista asioista, kuten pukeutumisesta talvella, ja tällä tavoin edesautettiin maahanmuuttaneiden sopeutumista uuteen maahan.
Uskonnollinen viitekehys voi monelle maahanmuuttaneelle olla luonnollinen tapa tutustua uuteen ympäristöön ja ihmisiin, sillä varsinkin niissä Lähi-Idän ja Afrikan maissa, joista Suomeen on tullut paljon pakkomuuttajia, on uskonnon merkitys arjessa suuri. Tästä syystä monet eivät pitäneet seurakunnan kielikahvilaan osallistumista ongelmana, mutta kuten eräs haastateltava sanoi, kahviloissa harvoin puhuttiin uskon asioista, vaan keskustelut käsittelivät pääasiassa ihan arkisia, jokapäiväisiä asioita. Toisaalta aineistostamme käy ilmi, että Lähi-Idästä saapuneiden muslimien kohdalla osallistuminen kristillisen seurakunnan toimintaan koettiin eri tavoin: toiset kokivat omantunnon syistä tai oman turvallisuutensa takia ongelmallisena astua kristillisen seurakunnan tiloihin, toiset taas ovat kokeneet sen turvallisena ympäristönä yhteiskunnassa, jossa uskonto ei muuten ole näkyvästi esillä. Kuitenkin uskonto ja usko johonkin korkeampaan voimaan oli toimintaan osallistuvia yhdistävä tekijä, vaikka kielikahvilassa kävijät eivät olisi kuuluneet samaan uskonnolliseen yhteisöön ja vaikka heidän uskonnollisissa näkemyksissään ja traditioissaan oli eroja.
Kielikahvilat – kotouttamista edistävää toimintaa
Kielikahvilat vaikuttavat tutkimuksemme mukaan olevan helppo tapa luoda kontakteja sekä toisiin maahanmuuttaneisiin että kantaväestöön. Kielikahvilatoimintaan osallistuminen ei vaadi ilmoittautumista ja toimintaan voi tulla yksin tai perheen kanssa, mikä on kotiäitien näkökulmasta käytännöllistä, sillä he voivat ottaa lapset mukaansa. Tilaisuudet suomen tai ruotsin käyttämiseen eivät aina ole maahanmuuttaneelle itsestäänselvyys, sillä arjessa kontaktit suomalaisiin voivat olla vähäisiä. Kielikahvila kuitenkin paikkasi tätä aukkoa tarjoamalla tilaisuuksia kielen käyttämiseen ja opetteluun. Lisäksi se oli paikka, jossa pystyi matalalla kynnyksellä ja turvallisesti kysymään asioista ja saamaan tietoa suomalaisesta yhteiskunnasta ja elämästä Suomessa.
Tutkimuksemme mukaan toiminnan koettiin myös lisäävän maahanmuuttaneiden ja suomalaisten keskinäistä ymmärrystä toistensa kulttuureista: maahanmuuttaneet oppivat suomalaisen kulttuurin tuntemusta ja vastaavasti mukana olleet suomalaiset kokivat oppineensa ymmärtämään maahanmuuttaneita ja heidän edustamiaan kulttuureita paremmin. Tällainen vastavuoroinen toiminta voi olla tekijä, joka vahvistaa maahanmuuttaneen toimijuutta ja osallisuuden tunnetta, sillä osallisuuden kokemukset edellyttävät aina yksilöltä omakohtaisen toimintaan sitoutumisen lisäksi myös yhteisön hyväksyntää ja arvostusta (Gothóni ym. 2016).
Kolmannen sektorin toimijat, joihin tässä tapauksessa laskemme myös uskonnolliset yhteisöt, täydentävät kielen opettamisen ja kotoutumisen resursseja. Ne voivat vapaamuotoisuudessaan täyttää sellaisia funktioita ja mahdollistaa sellaisia osallisuuden kokemuksia, joihin viranomaisilla on heikommat edellytykset. Uskonnolliset yhteisöt voivat osaltaan – kuten ovat tehneetkin – osallistua akuuttiin pakkomuuttajien auttamiseen, vastata maahanmuuttaneiden uskonnollisiin tarpeisiin, tarjota kohtaamispaikkoja, järjestää mielekästä tekemistä ja edesauttaa kotoutumista esimerkiksi kielen oppimista tukemalla. Uskonnollinen yhteisö, tai mikä tahansa kolmatta sektoria edustava järjestö, voi muotoutua yhdeksi maahanmuuttaneen tärkeimmistä tuen ja sosiaalisen kanssakäymisen muodoista. Kolmannen sektorin rooli ja merkitys kotoutumisessa on jo nyt merkittävää, mutta sen rooli jää usein vähemmälle huomiolle yhteiskunnallisessa keskustelussa. Esimerkiksi seurakuntien piirissä työskentelee ja toimii vapaaehtoisina runsaasti henkilöitä, joilla on joko koulutusta tai kokemusta työskentelystä maahanmuuttaneiden kanssa. Lisäksi seurakunnat ovat yhteisöjä, joissa voi helposti luoda kontakteja kantaväestön kanssa ja kokea yhteisöllisyyttä. Tulevaisuudessa olisikin hyvä miettiä, miten kolmannen sektorin tekijät saataisiin vielä nykyistä enemmän mukaan kotouttamistyöhön.
Eero Valkonen on filosofian maisteri, joka parhaillaan opiskelee uskontotieteen maisteriohjelmassa Uppsalan yliopistossa.
Sari Ahola on soveltavasta kielitieteestä väitellyt Yleisten kielitutkintojen tutkimuskoordinaattori ja Helsingin yliopistosta valmistunut teologian maisteri.
Lähteet
Gothóni R., Hyväri, S., Kolkka, M. & Vuokila-Oikkonen, P. 2016. Inkluusio ja yhteisöllisyys yhteisen hyvän toteutumisena. Teoksessa Osallisuus yhteiskunnallisena haasteena. Diakonia-ammattikorkeakoulun tki-toiminnan vuosikirja 2, 11–24. Diakonia-ammattikorkeakoulu.
Hellqvist, K., Sandberg, A., & Svenska kyrkan. 2017. En tid av möten: arbetet med asylsökande och nyanlända i Svenska kyrkans församlingar 2015–2016. Svenska Kyrkan. https://webbshop.svenskakyrkan.se/en-tid-av-moten-arbetet-med-asylsokande-och-nyanlanda-i-svenska-kyrkans-forsamlingar-2015-2016
Niemi, H. & Siirto, U. 2017. Hätämajoituksesta Aleppon kelloihin: Evankelis-luterilaisen seurakuntien turvapaikkatyö Suomessa. Kirkon tutkimuksen verkkojulkaisuja 49.
Sahradyan, S. 2015. Miten maahanmuuttajat oppivat suomea formaalin, informaalin ja non-formaalin oppimisen kautta? Kieli, koulutus ja yhteiskunta, 6(4). Saatavilla: https://www.kieliverkosto.fi/fi/journals/kieli-koulutus-ja-yhteiskunta-syyskuu-2015/miten-maahanmuuttajat-oppivat-suomea-formaalin-informaalin-ja-non-formaalin-oppimisen-kautta