Havaintoja monikielisten lapsiperheiden kielistrategiasta ja vähemmistökielten ylläpidosta

Julkaistu: 16. syyskuuta 2026 | Kirjoittanut: Katalin Dabóczy 

Keskiössä pääkaupunkiseudun monikieliset perheet

Väitöskirjatutkimuksessani tutkin sitä, miten perheen kielipolitiikka muodostuu monikielisissä lapsiperheissä ja miten vähemmistökielet siirtyvät perheessä seuraavalle sukupolvelle. Vähemmistökielellä tarkoitan muuta kuin suomen kieltä Suomen pääkaupunkiseudun kontekstissa, jossa suomen kielellä on yhteiskunnassa valta-asema. Perheen kielipolitiikka (eng. Family Language Policy, FLP) käsittää kolme yhteisön kielipolitiikkaan verrattavissa olevaa osa-aluetta: käytännön kielenkäyttö, kielisuunnittelu ja -ohjailu ja näiden kahden taustalla vaikuttavat kieli-ideologiat (King ym. 2008). Tässä artikkelissa käsittelen perheiden kielisuunnittelua, johon sisältyvät periaatteet siitä, miten ja mitkä kielet siirtyvät perheessä sukupolvelta toiselle. Esitän havaintoja siitä, miten monikielisissä perheissä suhtaudutaan vähemmistökielten käyttöön suomen kielen rinnalla, sekä esittelen perheen kielipolitiikan tutkimuksen tutkimustuloksia, joihin peilaan havaintoja omasta aineistostani.

Aineistoni koostuu 15 haastattelusta, jotka olen tehnyt vuosina 2020–2022 pääkaupunkiseudulla asuvissa monikielisissä perheissä. Näissä perheissä käytetään suomen kielen lisäksi vähintään yhtä vähemmistökieltä eli muuta kieltä kuin suomea, ja haastatteluun osallistuivat perheen molemmat vanhemmat ja muutamassa tapauksessa myös perheen lapset. Perheissä käytetyt kielet ovat suomi, englanti, unkari, italia, espanja, ruotsi, saksa, romania, serbia, hindi, malaiji, arabia, ja venäjä. Yhdeksässä perheessä toinen vanhempi käyttää lapsensa kanssa suomea ja toinen vanhempi muuta kieltä kuin suomea. Kuudessa perheessä vanhemmat käyttävät lapsensa kanssa muita kieliä kuin suomea, mutta suomen kieli on läsnä lapsen tai sisarusten käyttämänä kielenä.

Perhetilastoista käy ilmi, että Suomessa vuonna 2018 vähintään 15 % perheistä oli muita kuin pelkästään suomenkielisiä (Suomen virallinen tilasto 2018). Monikielisten perheiden tutkimuksesta pääkaupunkiseudulla tekee ajankohtaisen muun muassa vieraskielisen väestön vahva edustus: Suomessa vieraskielisten osuus on 11 %, Helsingissä taas 21 %, Espoossa 26 % ja Vantaalla 30 % (Helsingin kaupunki 2025). Tilastoissa vieraskielisellä tarkoitetaan henkilöä, joka puhuu äidinkielenään jotain muuta kieltä kuin suomea, ruotsia tai saamea. Tilastojen välittämä kuva monikielisyydestä on kuitenkin epätarkka, sillä jokainen saa ilmoittaa väestörekisteriin ainoastaan yhden äidinkielen.

Vähemmistökielten käyttö perheessä on luonnollista mutta työn takana

Suurin osa haastatteluaineiston vanhemmista on hyvin omistautuneita siirtämään oman kielen lapselleen. Äidinkielen käyttöä lapsen kanssa pidetään luonnollisena ja itsestään selvänä. Vähemmistökielen käytön hyötyinä mainitaan, että äidinkieltä tarvitaan sukulaissuhteiden ylläpitoon, ja kieli on myös kulttuurin ja identiteetin rakenneaines. Myös kielen instrumentaalisia etuja mainitaan: lapselle kieli avaa ovia opiskelu- ja työelämässä. Vaikka kuinka luonnollista on käyttää lapsen kanssa omaa kieltään, monet vanhemmat nostavat esille, että vähemmistökielen ylläpitäminen perheessä vaatii vaivannäköä. Toisinaan sitä kuvaillaan jopa työnä tai tehtävänä, joka on kasvattajan velvollisuus.

Perheen kielipolitiikan tutkimuksissa on tarkasteltu tutkimukseni osalta tärkeitä kielistrategioita eli vuorovaikutusmalleja, jotka toimivat suuntaa antavina toimintaohjeina perheessä. Aineiston perheistä suurin osa noudattaa yksi henkilö – yksi kieli -strategiaa, mikä näyttää olevan yhteydessä siihen, että oman äidinkielen puhumista pidetään lapsensaannin yhteydessä luonnollisena ja suoraviivaisena asiana. Yksi henkilö – yksi kieli -strategialla (eng. one person – one language, OPOL) tarkoitetaan sitä, että perheen vanhemmilla on keskenään eri äidinkieli, ja kumpikin vanhempi käyttää lapsensa kanssa yhtä tiettyä kieltä (ks. esim. Döpke 1992, Piller 2001). Tämä strategia on luonnollinen valinta monessa kaksikielisessä perheessä, sillä monesti oman äidinkielen puhuminen lapselle on enemmänkin itsestäänselvyys kuin tietoisen kielisuunnittelun tulos. Tämä pätee varsinkin perheissä, joissa kummallakin vanhemmalla on yksi äidinkieleksi koettu kieli. Lapsuudesta monikielinen vanhempi voi kuitenkin joutua tekemään vaikean valinnan, jos malliksi otetaan yksi henkilö – yksi kieli -strategia.

OPOL on saanut suuren suosion monikielisten perheiden keskuudessa maailmalla ja se on usein asiantuntijoiden suosittelema malli. OPOLin uskotaan tukevan vähemmistökielen ylläpitoa perheessä ja takaavan tasapainoisen kaksikielisyyden lapsille. OPOL-mallin mukaan kumpikin vanhempi käyttää omaa kieltään lapsen kanssa johdonmukaisesti ja kielet pidetään erillään. Perheen kielistrategia on kuitenkin kielenkäyttöä ohjaava toimintaperiaate, josta käytännön kielenkäyttö voi poiketa. Tutkimuksissa on osoitettu myös, että OPOLin käyttö ei sinänsä takaa lapsilla aktiivista kaksikielisyyttä (Döpke 1992, De Houwer 2007). Tutkimustieto ei ole vahvistanut, että OPOL olisi takuuvarma menetelmä varsinkaan kouluikäisten lasten tapauksessa, jotka viettävät merkittävästi aikaa enemmistökielisessä ympäristössä ja joihin yhteiskunnan kielelliset vaikutukset vaikuttavat enemmän kuin perhepiirissä kasvaviin nuorempiin lapsiin (Wilson 2020 s. 3). Vanhemmat kokevat usein ongelmaksi, että lapsi ei käytä vanhempansa käyttämää kieltä, vaikka vanhempi puhuisikin sitä hänen kanssaan. Vähemmistökielen oppimisen kannalta OPOLia tehokkaammaksi kielistrategiaksi on ehdotettu vähemmistökielen käytön maksimointia perheessä, esimerkiksi niin, että kielitaidon salliessa myös enemmistökielinen vanhempi käyttää perheessä puolisonsa kieltä (De Houwer 2007). Lisäksi lapsen toimijuuden huomioiminen on tärkeää perheen kielipolitiikan ja kielistrategian muodostumisessa, sillä lapset vaikuttavat perheen kielellisiin normeihin yhtä lailla kuin vanhemmat (Fogle & King K. 2013).

Joustava OPOL

Suurin osa haastatteluaineiston vanhemmista pyrkii soveltamaan OPOL-kielistrategiaa ja kertoo käyttävänsä vain omaa kieltään lapsensa kanssa. Toisaalta, kun perheenjäsenet kuvailevat perheen käytännön kielenkäyttöä, piirtyy kuva kielten joustavasta käytöstä perheessä. Useat vanhemmat painottavat, että he eivät halua eivätkä voi aina pakottaa lastaan kommunikoimaan vanhemman mieltymyksen mukaisesti, ja pakottamalla ei uskota saavutettavan tuloksia. Tiedostetaan, että oma kieli on vain yksi muiden kielten joukossa, ja perheen kielirepertuaaria hyödynnetään monipuolisesti. Kielenkäytön kuvailuista ilmenee esimerkiksi, että kieliä voidaan käyttää kielistrategiasta poikkeavasti tilanteen vaatiessa, esimerkiksi salakielenä tai vieraiden läsnä ollessa. Perheen kielirepertuaarin kieliä sekoitetaan ja kielillä leikitellään. Vaikka kielten rajojen ylittämiseen eli limittäiskieleilyyn ei suhtauduta kaikissa perheissä myönteisesti, sitä tapahtuu kuitenkin. Haastatteluissa vanhemmat kertovat tilanteista, joissa he käyttävät kielirepertuaarinsa kieliä joustavasti: sama henkilö käyttää samassa tilanteessa useampaa kieltä tai kieltä, jota perheen kielistrategian mukaan hänen ei tulisi käyttää oletusarvoisesti.

Kielistrategian ja käytännön kielenkäytön kuvailun välillä ilmenee eroavaisuus: ideologisella ja suunnitelman tasolla kieliä pyritään pitämään erillään, minkä uskotaan mahdollistavan vähemmistökielen käytön. Käytännön kielenkäyttöä kuvaillaan kuitenkin joustavaksi. Sama kaksijakoinen ilmiö on huomattu muissakin tutkimuksissa. Yhtenä esimerkkinä on Virossa tehty tutkimus viroa ja espanjaa käyttävistä perheistä (Soler & Zabrodskaja 2017). Tutkimuksen monikielisissä perheissä pyritään pitämään kiinni OPOLin periaatteesta ja välttämään sitä, että vanhempi käyttäisi useampaa kieltä lapsensa kanssa. Samalla kielenkäytön kuvailussa myönnetään, että kieliä käytetään usein joustavasti ja OPOLista taidetaan poiketa myös perheissä, joissa panostetaan paljon OPOLin toimeenpanoon. Myös Sata suomalaista elämäkertaa -aineiston monikielisten informanttien haastatteluista käy ilmi, että vanhemmat pyrkivät välttämään lapsensa kanssa kielten sekoittamista, vaikka sitä sattuu tapahtumaan. Haastattelukerronnassa kielten sekakäyttö saa yhteiskunnalta osakseen ihmettelyä, jonka taustalla näyttää vaikuttavan yksikielisyyden ideologia (Dabóczy 2020).

Lopuksi

Perheiden kielipolitiikasta välittyy tutkimusaineiston pohjalta kuva, jossa ideologinen pyrkimys kielten erilläänpitoon elää rinnakkain joustavan kielenkäytön kanssa. Vähemmistökielten ylläpitoa tavoitellaan tutkimusaineiston perheissä yleisesti yksi kieli – yksi vanhempi -kielistrategialla. Samalla perheen kielirepertuaaria käytetään joustavasti, ja yksi henkilö – yksi kieli -kielistrategiaan mahtuu limittäiskieleilyä. Joustavuuteen kuuluu myös ajallinen ulottuvuus. Vaikka perhe aluksi omistautuisi OPOLin käyttöön, perheen kielirepertuaari ja kielistrategia ovat muuttuvaisia, sillä olosuhteiden ja perheen kielirepertuaarin muuttuessa myös perheen kielenkäytön periaatteet reagoivat muutoksiin (ks. esim. Nelonen 2024).

Tutkimusaineiston vanhempien positiivinen suhtautuminen vähemmistökielten käyttöön kertoo arvomaailmasta, jossa kielitaitoa arvostetaan sekä vuorovaikutuksen välineenä että identiteetin ja kulttuurin rakentajana. Perheen kielirepertuaarin kieliä käytetään eri käyttötarkoituksiin, ja vähemmistökielen käyttö voi rajoittua akateemisen elämän ja työelämän ulkopuolelle. Kompromisseja joudutaan tekemään sekä suullisen kielitaidon että kirjoitus- ja lukutaidon suhteen. Jatkotutkimuksessa olisi kiintoisaa tarkastella, millaiseen kielitaitoon monikielisissä perheissä tyydytään ja miten yhteiskunta voi auttaa ylläpitämään motivaatiota perheessä omaksuttujen kielten ylläpitoon.

Katalin Dabóczy on Helsingin yliopiston Kielentutkimuksen tohtoriohjelman väitöskirjatutkija ja suomi toisena kielenä -opettaja Galimatias Concept Oy:ssä.

Lähteet

Dabóczy, Katalin 2020: Monikielisten vanhempien kielivalintoja perheessä. – Hippi, Kaarina & Lappalainen, Hanna & Nuolijärvi, Pirkko (toim.), Suomalaisten kielellistä elämää — Sata suomalaista kielellistä elämäkertaa -hankkeen satoa s. 173–201. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. http://hdl.handle.net/10138/338002

De Houwer, Annick 2007: Parental language input patterns and children’s bilingual use. Applied Psycholinguistics 28, 411–424. https://doi.org/10.1017/S0142716407070221

Döpke, Susanne 1992: One parent, one language: An interactional approach. John Benjamins, Amsterdam. https://doi.org/10.1075/sibil.3

Helsingin kaupunki (ei pvm): Äidinkieli, syntymäpaikka ja kansalaisuus. Tutkimustietoa Helsingistä. [viitattu 7.6.2026] https://kaupunkitieto.hel.fi/fi/vaesto/vaestorakenne/aidinkieli-syntymapaikka-ja-kansalaisuus

Fogle, Lyn W, & King, Kendall A. 2013. Child Agency and Language Policy in Transnational Families. Issues in Applied Linguistics, 19. https://doi.org/10.5070/L4190005288

King, Kendall A. – Fogle, Lyn – Logan-Terry, Aubrez 2008: Family language policy. Language and Linguistics compass 2(5), 907–922. https://doi.org/10.1111/j.1749-818X.2008.00076.x

Nenonen, Olga 2024. Family language policy in a transnational family living in Finland: multilingual repertoire, language practices, and child agency. Frontiers in Psychology, 15, Article 1405411. https://doi.org/10.3389/fpsyg.2024.1405411

Piller, Ingrid 2001: Private language planning. The best of both worlds? Estudios De Sociolingüística: Linguas, Sociedades E Culturas 2(1), 61–80. https://utppublishing.com/doi/abs/10.1558/sols.v2i1.61

Soler, Josep & Anastassia Zabrodskaja 2017. New Spaces of New Speaker Profiles: Exploring Language Ideologies in Transnational Multilingual Families. Language in Society 46, no. 4: 547–66.  https://doi.org/10.1017/S0047404517000367

Suomen virallinen tilasto (SVT) 2018: Perheet [verkkojulkaisu]. ISSN=1798–3215. Vuosikatsaus 2018, 2. Perheistä 85 prosenttia kokonaan suomenkielisiä. Helsinki: Tilastokeskus. [viitattu 7.8.2026] https://stat.fi/til/perh/2018/02/perh_2018_02_2020-01-31_kat_002_fi.html

Wilson, Sonia 2021. To mix or not to mix: Parental attitudes towards translanguaging and language management choices. International Journal of Bilingualism 25, 58–76. https://doi.org/10.1177/1367006920909902